Totta vai tarua?

Kaikki varmaan tietävät tunteen, kun sinua tunnuta uskovan. Vaikka kuinka syysi olisi oikea ja aiheellinen, etkä todellakaan ole valehdellut, muut ajattelevat, että taas toi käyttää tota samaa tekosyytä. Minä sain kokea tuon varsin epämiellyttävän tunteen eilen.
   Migreeni oli (taas) iskenyt yöllä. Heräsin kipuun ja huokaisin - taas sarjassamme epämukavat aamut. No, melkein itku siinä pääsi, että pitää soittaa töihin ja kertoa miten asiat on. Ilmoitin, että tulen heti, kun kipu on poissa. Koska menin kymmenen maissa vanhalle lukiolleni kertomaan välivuodesta/avoimesta yliopistosta/työkkärin/Kelan toiminnasta, varsinaisia työtunteja kertyi lopulta kaksi. Mutta olin töissä kuitenkin. En ikinä jää tai jäisi töistä huvin vuoksi pois. Onhan niitä aamuja kun ei millään viitsisi raahautua töihin, mutta en ikimaailmassa käyttäisi migreeniä tekosyynä jäädä töistä pois. En yylipäätään jätä menemättä töihin ilman kunnollista ja aiheellista syytä. Jos olen töistä pois, olen poissa ihan aiheesta.
   Kun tulin eilen töihin, näin ohjaavan opettajani. Sanoin, että olo on taas hyvä. Sitten hän kysyi, että olenko huomannut kuinka migreenini/päänsärkyni tulevat usein juuri tiistai-aamuina. Että kannattaisi miettiä, mikä se syy on. Kyllä, tiedostan, että usein pää on kipeä tiistai-aamuisin/torstaisin iltapäivällä. Ja kyllä, minä yritän aina löytää syyn kipuun. Viime viikon tiistaina johtui todennäköisesti siitä, että jännitin perheeni automatkaa Vuokattiin ja jännitys kumuloitui aamun migreeniin. Mutta syytä eiliseen migreeniin en tiedä. Ja koska olen lähinnä koko ajan päänsäryssä, en halua lähteä miettimällä miettimään ja stressaantumaan siitä, kun en löydä syytä, miksi päätä särki. Joskus vain tulee särkyjä, joille en löydä millään syytä. Ja niihin en jaksa takertua. Pian alkaa särkeä uudestaan miettimisestä päätä.
 Eilen tuntui myös tuntua siltä, että ensimmäistä kertaa ohjaava opettajani epäili migreenini todenperäisyyttä. Katsoi juuri sillä tavalla ja puhui sellaisella äänenpainolla, että oli epäileväinen suhteeni. Tuntui todella pahalta, varsinkin, kun puhuin totta.
   Vammaisen ja kipukroonikon elämää on vaikea ymmärtää, jos itse ei siitä kärsi ja lähipiiri on terve. Ymmärrän sen hyvin. Ei vain ole kosketuspintaa, johon tarttua. Ja minä itse pystyn hyvin peittämään päänsäryn. Kun olin ensiavussa lääkäri ihmetteli voinko olla niin kipeä kuin väitän, kun en näytä kärsivältä. (No, olin siinä vaiheessa odottanut lääkäriä 2 tuntia, mitä muutakaan siinä olisi voinut tehdä kuin odottaa rauhallisesti. Ei huuto ja parku mitään auta.) Jotkut pääsevät helpommalla ja toiset saavat hieman painavamman selkärepun kannettavakseen. Vammaisena saa kokea sellaisia asioita, joita tavallinen tallaaja ei ymmärrä. Kaikki asiat eivät ole itsestäänselvyyksiä. Minulle esimerkiksi hillo- ja pilttipurkkien avaaminen on vaikeaa, toisessa kädessä on vähemmän voimaa kuin toisessa, vasen käsi ei saa pidettyä purkkia paikoillaan, kun oikea käsi yrittää vääntää purkkia auki. Hillopurkki pitää ottaa kaapista lämpiämään aikaisemmin, jotta sen saa auki silloin kun sitä tarvitsee. Pystyn pukeutumaan, mutta se kestää kauemmin kuin muilla - jopa tuplasti. Niin, ja veli puistelee mun matot, liian painavia ja voimaa siihen hommaan tarvitaan. Ikkunanpesijäksi ei myöskään minusta ei ole. Ne on pieniä juttuja, jotka muille on itsestäänselviä ja helppoja. Aina se, että näyttää samalta kuin muut, ei tarkoita, että on terve ja pystyy kaikkeen samaan kuin muut. Myös "normaalilta" ja "terveeltä" näyttävä voi olla vammainen. Ja se, jolla on vikaa siellä täällä, tuskin haluaa käyttää vikojaan tekosyinä siihen, että pääsisi livahtamaan velvollisuuksistaan. Ainakin kaikki ne vammaiset, jotka tunnen (itseni mukaan luettuna) haluavat näyttää, että kyllä minäkin pystyn samaan kuin muut ja yrittävät kovasti onnistuakseen - ja lopulta pystyvät parempaan kuin mitä heiltä odotettin.
   Rakastan työtäni lasten parissa yli kaiken. Se on rankkaa, mutta paljon enemmän olen saanut kokea onnistumisen tunteita kuin surua. Ja lopulta ne rankat ja haasteelliset asiat muuttuvat palkitseviksi, kun saatkin sen lapsen oppimaan tai lapsi yhtäkkiä hyväksyykin sinut alun hankaluuksien jälkeen ja muodostaa luottamuksellisen siteen sinuun. Aina kun olen joutunut jäämään migreenin takia töistä pois, minua on harmittanut hirveästi, etten pääsekään töihin auttamaan lapsia ja kokemaan heidän kanssaan onnistumisen elämyksiä. Välillä olen itkenytkin sen vuoksi, että migreeni esti pääsyni töihin. En jäisi mistään hinnasta pois töistä, koska minulla on työ jota rakastan yli kaiken.
   Toivon niin paljon ensi viikolla alkavalta kunosalitreenailulta, että sanoja on vaikea löytää. Yli kaiken toivon sitä, että kivut hellittävät vielä tämän lopputalven aikana ja pystyisin tekemään töitä ilman poissaolopäiviä. Sillä tämä elämä kivun kanssa ei ole elämisen arvoista. Tälläkin hetkellä pää on kipeä, mutta teen kaikkeni, ettei lääkettä tarvitsisi ottaa. Lähinnä siis yritän unohtaa päänsäryn. Toivotaan, että niksi toimii ja työtoverini uskovat, etten minä valita ja jää töistä pois turhasta. Sillä sitä minä en tee.

Kivutonta keskiviikkoa kaikille muille!

~ Roosa ~