Mä oon sopivasti onnellinen

Välivuoteni kääntyy (toivottavasti) pikkuhiljaa loppusuoralle. Ensi viikolla saan Joensuun yliopistolta tiedon, miten kävi teologian pääsykokeissa ja soveltuvuuskokeissa. Centria-AMK:n tulokset saan heinäkuun ekalla viikolla.
   Olen näin jälkikäteen todella kiitollinen sille, joka päätti antaa minulle välivuoden lukion jälkeen. Se on tarjonnut hyvän mahdollisuuden mietiskelylle ja itsetutkiskelulle. Välivuosi on myös opettanut minua yhä itsenäisempään elämään, että siirtyminen fyysisesti kauemmas perheestä ja muista läheisistä mahdollisen opiskelupaikan irrotessa olisi mahdollisimman kivutonta ja helppoa. Olen tullut vuoden aikana varmemmaksi itse siitä, että kyllä mä selviän!
   Suuri osa välivuottani oli työt paikallisella alakoululla, jossa itsekin olen aikoinani peruskoulun ensimmäiset kuusi vuotta opiskellut - tosin kaksi viimeistä vuotta nykyisessä uudessa koulurakennuksessa. 12. elokuuta astuin koulun ovista sisään ja minulle tuli heti tunne siitä, että olen palannut kotiin. Tunsin itseni tervetulleeksi. Siinä ilmapiirissä oli helppo lähteä auttamaan ja oppimaan itsekin uutta. Koin ihan mahtavan vuoden kouluavustajana, josta olen todella kiitollinen.
   Sain vastaavaksi opettajakseni naisen, joka oli minullekin aikoinaan opettanut historiaa puoli vuotta kutosella. Tulimme heti juttuun, olimme alusta alkaen samalla aaltopituudella. Halusimme itseltämme ja toisiltamme samoja asioita. Mietteemme ja metodimme, auttaa, opettaa ja kohdella lapsia olivat samat. Oikeastaan kertaakaan ei tullut tilannetta, jossa olisimme olleet täysin eri mieltä ja napit vastakkain.

Vaikka tulimme tämän open kanssa heti juttuun, se ei tarkoittanut sitä, ettemmekö olisi oppineet toisiltamme. Me molemmat opimme toisiltamme paljon asioita. Minä olen todella kiitollinen niistä vinkeistä, miten saisin autettua lapsia parhaiten vaikeissa ja hankalissa tehtävissä. Opin tältä opettajalta tärkeän kysymyksien avulla auttamisen. Sain tsemppausta ja palautetta, kun sitä halusin. Opettaja taas oppi minulta sen, miten pienetkin asiat voivat vaikuttaa kokonaisuuteen (esim. päänsärkyjen kanssa), kuinka kaikkea ei ole pakko opettaa kiireen vaikutelmaa ylläpitäen (tosin itselleni ei koskaan välittynyt tunne siitä, että opetustilanteissa olisi kiire) ja tietysti sen, kuka on Tove Jansson ;)
   Emme ainoastaan puhuneet työasioista. Tämän open kanssa tuli alusta alkaen puhuttua yös täysin muista asioista, hyvin henkilökohtaisistakin. Usein oppilaiden poistuttua jäimme juttelemaan mistä milloinkin. Keskusteluista saattoi kehkeytyä todella henkeviäkin pohdiskeluja. Ja niden keskustelujen aikana kaikki tunteet olivat sallittuja - välillä itkettiin, välillä naurettiin. On hassua, mutta toisaalta myös ihmeellistä, miten vuoden aikana kahdesta ihmisestä voi kehkeytyä niin hyvä tiimi. Tiimi, joka ymmärtää ja huomaa toisen mielialat, ilman sanojakin. Pelkkä katse riittää. Joskus myös pelkkä äänen sävy voi riittää kertomaan, millainen ilme toisen kasvoilla on, vaikkei niitä näe. Tiimi, jonka ei tarvitse keskustella, miten homma pitäisi tehdä. Asiat ja hommat ovat jo niin itsestäänselviä, että ne voidaan hoitaa kysymättä toisen mielipidettä ja kaikki tulee hoidettua niin kuin toinenkin olisi halunnut ja tehnyt. Saan olla kiitollimen siitä, että juuri hän oli minun vastuuhenkilöni koko vuoden ajan - ja tiedän, että toinen ajattelee myös samoin.

Minulle annettiin paljon vastuuta heti alusta saakka. Diabetespojan pistämisen vahtiminen sulautettuna hänen keliakiaansa ja toiminnanohjauksen vajaukseen ja siinä auttamiseen. Oppituntien pitäminen, kun opella/opeilla oli paljon muita asioita työn alla.Yksittäisten oppilaiden avustaminen missä milloinkin - välillä luokassa, välillä pienemmässä tilassa. Oppimateriaalin valmistelut. Sanakokeiden pitämistä ja tarkastusta. Oppimateriaalivarastojen siiivousta. Sijaistusta. Sain tehdä paljon ja nähdä opettajan työtä ja koulumaailmaa todella monipuolisesti ja laajasti. Tunnen, että työni oli myös arvokasta. Minua todella tarvittiin, minä olin avuksi.
   En siis ollut ainoastaan ohjaavan opettajani luokassa töissä. Olin yhteensä neljässä eri luokassa hommissa, kahdella kolmosluokalla (joista toinen ohjaavan open luokka) ja kahdella nelosluokalla. Tein siis tiiviisti yhteistyötä neljän-kuuden opettajan kanssa. Tietysti vuoden aikana tuli juteltua monien opettajien kanssa, mutta tiiviisti olin vain muutaman kanssa yhteistyössä. Oli hienoa auttaa niin montaa luokkaa ja opettajaa.
   Suurin kiitos vuodesta menee tietysti lapsille. Neljän luokan lapset saivat tuntemaan minut kiitolliseksi. Alussa meni tietysti paljon aikaa luottamuksen muodostamiseen, mutta lopulta se saavutettiin kaikkien kanssa. Välillä oppilaat koettelivat enemmänkin, mutta niistä selvittiin. Eikä tämä koulu/työvuosi olisi ollut mitään ilman heidän jekkujaan ja koettelemuksiaan minua kohtaan. Pieni koettelu oli minule vain hyväksi. Se sai minut antamaan itsestäni 120% sitä, mitä olen.
   Olen älyttömän, oikeastaan sanattoman kiitollinen jokaisesta lapsesta, jokaisesta itkusta, jokaisesta naurusta ja juttutuokiosta lapsien kanssa. Ne hetket, jolloin oppilas oppi minun apuni ansiosta jotakin, olivat meille molemmille lottovoittoja, joista me molemmat iloitsímme. Halaukset, hymyt kertoivat siitä, että toinen on tärkeät, merkitset minulle jotain. Minä todella välitin heistä ja välitän jatkossakin. En unohda heitä koskaan. Eivätkä he minua, niin he sanoivat. Ja lapset ovat rehellisimpiä ihmisiä maailmassa.

Voisin jatkaa tätä ikuisesti. Kertoa, kuinka tärkeä tuo työvuosi alakoulussa oli. Kuitenkin tiedän, että vain osan voin välittää siitä teille. Että voisi ymmärtää täysin, pitää ensin kokea sama itse. Tässä siis se kaikki, mitä pystyn ja kykenen tästä kertomaan onnellisten kyynelten keskeltä. Koin upean vuoden, parhaimman ikinä. Harmikseni en saa sitä ikinä koettua uudestaan, koska siitä ei tulisi silloin samanlainen. Mutta minulla on muistot, todella rakkaat ja ihanat muistot. Ja niitä minä varjelen kuin silmäterääni. Enkä aio ikinä unohtaa.

~ Roosa ~