Hetki

Joskus pysähdyn katsomaan itseäni - joko peilistä tai ulkopuolisen silmin. Viimeisen kuukauden aikana olen katsonut yhä useammin jälkimmäisen näkökulmasta. 
   Ensin olen tarkastellut ulkonäköäni. Se on ollut ihan mukiinmenevä, ei moitittavaa. Sitten olen jatkanut askareitani ihan kuin noita ulkopuolisen silmälaseja ei minulla olisi koskaan ollutkaan.
   Hetken päästä kuitenkin palaan kokovartalopeilini eteen ja asetan ne toisen ihmisen rillit uudestaan nenälleni. Pysähdyn ja mietin. Etsin sitä asiaa, mikä kuitenkin jäi jollain tavalla vaivaamaan mieltäni. 
   Mieleeni hiipii ajatus. Siinä on ehkä perää, mutten haluaisi uskoa sitä todeksi. Pudistelen päätäni ja ehkä naurahdankin.
   Kuitenkin jossain vaiheessa käyn läpi vaatekaappini sisällön. Tuossa on tuo rakastamani huppari, tuossa tuo pirteän oranssi t-paita. Noista collegehousuista en suostuisi luopumaan ikinä. Niin ja tuon villapaidan sain tosi hyvästä alennuksesta, on muuten ollut kestävä.
  Tulee meikkipussin vuoro. Ensimmäinen ajatus on, että se pitäisi kyllä pestä. Siellä ne kuitenkin ovat - Lumenet ja Max Factorit iloisesesti sekaisin. Turvalliset ja luotetut ystäväni.

Luotetut. Turvalliset. Makustelen sanoja hetken aikaa suussani. Takaraivoni perukoilla alkaa jyskyttää. Siellä samassa paikassa, missä mieleeni hiipinyt ajatuskin pitelee majaansa pystyssä. Hetken aikaa yritän unohtaa ja jättää tuon jyskytyksen huomioitta. Ihan niin kuin yritän aina jännityspäänsärynkin kanssa tehdä. Kai sama neuvo on sovellettavissa koputteleviin ajatuksiinkin?
   Se ei auta. Ei sitä periaatetta voi soveltaa tähän. Jyskytys kovenee, eikä varmasti lakkaa. Ei ennen kuin suostun pesämään omat silmälasini sopivalla määrällä itsekriittisyyttä. Sen jälkeen palaan vaatekaapilleni. Päätän kuitenkin aukaista viereisen oven. 
   Näen sen. Juhlavaatepussin. Sen, joka on suojannut kaikkia juhlamekkojani, hautajaisvaatteita, suoria prässättyjä housujani. Pitänyt ne järjestyksessä sisällään, suojassa pölyltä. 
   Käteeni osuu henkari, jossa roikkuu musta paljettimekkoni. Se kimaltelee kivasti loisteputkivalaistuksessa. Puen sen hetken mielijohteesta päälleni. Sopii ja mahtuu. Helposti. Alan miettimään peilin edessä kääntyillessäni, milloin olen viimeksi sitä edes käyttänyt. En moneen vuoteen.
   Takaraivossani jysähtää.
   Muistelen, että toin mekon Jämsästä mukani kesän lopussa. Ja että itse asiassa edeltävän kerran tämä mekko on ollut äitini päällä joissakin pikkujouluissa - ei minun. Olen käyttänyt tätä mekkoa tasan yhden kerran, wanhojen jatkoilla. Kohta viisi vuotta sitten. 
   Toinen jysähdys. 
   Riisun mekon ja ripustan sen takaisin henkariin, katselen vielä hetken. Sitten laitan mekon henkareineen päivineen takaisin pukupussiin toisen bilemekon viereen. Sen, jota olen käyttänyt abiristeilyllä.
   Sinne pukupussiin. Siellä sen on hyvä olla. Suojassa pölyltä.

Ja suojassa kokemuksilta. Siltä elämänosa-alueelta, johon en ole muutamaa kertaa enempää astunut.
   Sillä olen niin totaalisen tappiin asti pitänyt kiinni kaikesta tavallisesta ja turvallisesta. Rutiineistani, monta vuotta vanhoista villasukista, aamukahvistani. Kalenterini reunaan kirjoitetuista ajatelmista ja tsemppilauseista. Muumiastioistani. Joka toinen viikko vaihdettavista puhtaista lakanoista. 
   Arjestani. Siihen minä olen tarrannut kiinni niin äärimmäisen tiukasti, että on suoranainen ihme nähdä sen olevan vielä hengissä. Hiukan uupuneelta se tosin näyttää. Paljon vanhemmalta kuin se oikeasti on. 
   Pitäisikö minun huolestua? Olen skipannut elämästäni tosi olennaisen osan kohta 22-vuotiaan elämäksi. Riehumisen, uhoamisen, taksimatkojen, muistista olevien mustien aukkojen ja muovipusseissa raahattavien palautuspullojen sijaan olen ostanut kauppareissuillani omenamehua ja loppuvuodesta glögiä. 
   Olenhan minä opiskellut ja täyttänyt siltä osin tämänikäisen velvollisuuden. Olen muuttanut pois kotoa, odottanut jo joka kuun puolessa välissä seuraavan kuukauden neljättä. Ja kironnut, jos se päivä on osunut viikonlopulle. Niihin kohtiin voi laittaa ruksit. Hienosti nainen.
   Mutta olisinko voinut tehdä jotain toisin? Olla jotain muutakin kuin se ystävä, jonka luona saa juoda teetä muumimukista. Olla vähän räväkämpi, vähän vähemmän rutinoitunut ja suunnitelmallinen. 


 Tietysti voisin syyttää vammaani ja lääkkeitäni. Voisin syyttää haja-asutusalueen kasvattia, joka ei voinut eikä voi saada ajokorttia. Ja lopuksi voisin esittää syytökset vielä lukion alun leikkauksillenikin, jotka veivät minulta mahdollisuuden tutustua uusiin ihmisiin lukion ensimmäisinä päivinä. Niinä pirun tärkeinä ja merkittävinä päivinä. 
   Mutta niitä on turhaa ja lapsellista syyttää. Syytökset voi osoittaa vain ja ainoastaan minulle. 
   Nyt te kysytte, mitä ajattelin tehdä. En tiedä. Muuta kuin sen, että pitäisi nähdä mahdollisimman pian ystäviäni, jotka ovat pikkuveljeni ikäisiä ja samalla myös hänen ystäviänsä. Niin ja perjantaina Jämsään päästyäni imuroin, leivon mutakakun ja paistan pasteijoita, sillä olen kutsunut isovanhempani ja kummini myöhäisille syntymäpäiväkahveille. Minusta on tosi ihanaa päästä monen vuoden tauon jälkeen juhlimaan synttäreitäni perheen ja lähipiirini kanssa ihan vain leppoisasti jutellen ja kuulumisia vaihtaen. 

En tiedä pitäisikö a) hymyillä leveästi b) nauraa c) itkeä.

~ Roosa ~