perjantai 18. elokuuta 2017

Diagnoosina vahvuus

Tämä postaus on ollut mahdottoman vaikea kirjoittaa. Olen aloittanut, pyyhkinyt, kirjoittanut uudestaan, jättänyt luonnoksiin lopumaan, muokannut ja lopulta aloittanut aivan alusta. Silti jokin pakko sysää minut kirjoittamaan tämän valmiiksi ja teidän luettavaksenne. Vaikka en edes tiedä, mistä aloittaa. Yritän silti.
   Tämä kesä on ollut henkisesti todella raskas. Toki siihen on mahtunut ilon ja onnen hetkiä sekä extempore-reissuja (joita en yleensä harrasta), mutta kuoreni alla ja pääni sisällä olen ollut todella ahdistunut. Niin ahdistunut, että hakeuduin ammattiavun piiriin.
   Psykologin pakeilla varsin pian ymmärsin, mistä tuo toukokuussa päätään nostanut ja nyt kesän loppua kohden isoiksi aalloiksi muuttunut ahdistus suurimmaksi osaksi johtuu.


Minun ei ensimmäistä kertaa elämässäni tarvitse olla vahva, sillä kaikki on hyvin.

Osasin odottaa tylsistymistä hampaisiini maaliskuisen loppuhuipennuksen jälkeen. Mutta ahdistukseen (ainakaan näin suureen), en ollut osannut valmistautua laisinkaan.
   On todella hullua, miten se, että kaikki asiat ovat ehkä ensimmäistä kertaa elämässäni nyt hyvin, voi tuottaa niin suurta ahdistusta. Tuntuu, kuin elämältä olisi kadonnut pohja. Toisaalta se on myös niin pirullisen ymmärrettävää.
   Minun elämäni on rakentui jo pienenä struktuuriseksi kokonaisuudeksi. Elämä kulki fysioterapiasta toimintaterapian kautta hammaslääkäriin, josta se jatkui neurologille sekä Respectaan pohjallisten valmistusta varten. Tuosta kaikesta olisi voinut piirtää seinälle vuosikellon. Tietyt asiat tapahtuivat aina määräajoin. Se oli minun luonteelleni myös helpottavaa - kaikella oli aikansa ja järjestyksensä. Kasvoin huomaamattani kaavoihin kiinni.
   Matkan varrelle on mahtunut paljon epämiellyttäviä asioita. Pohjallisten valmistus, hampaiden oikomiskojeet ja monet muut (jo unohtuneet) pienet jutut eivät saaneet vuosien aikana suutani kääntymään hymyyn. Mutta harvemmin ne tuottivat itkuakaan. Eivät ainakaan enää toisella kerralla. Sillä itku ei olisi markkinoilla auttanut. Oli vaan pakko olla vahva ja sitkeä ja jaksaa.
   Jaksoin paljolti kannustusten avulla. Minua onkin kuvattu jo lapsesta saakka eri lausunnoissa henkisesti vahvaksi ja ikäistään kypsemmäksi tytöksi, myöhemmin naiseksi. Nuo kuvaukset eivät jääneet vain neurologien, hammaslääkäreiden tai fysioterapeuttien lausuntoihin. Niitä satoi myös kasvokkain ammattilaisilta, perheeltä, sukulaisilta ja ystäviltä.


   Nuo kommentit toki toivat iloa ja tsemppasivat eteenpäin. Mutta huomaamattani ne sulloivat minut vahvuuden muottiin. Lopulta elin tiedostamattani siinä ajatusmaailmassa, että minun täytyy olla vahva ja jaksaa. Ja niinhän minä olinkin. Ja jaksoin. Kunnes hammasprojektini ja AMK:n lähiopetus oli ohitse, eikä minulla ollut enää yhtäkäään syytä olla vahva ja vain jaksaa.
   Se oli shokki. En ikinä ollut antanut itseni ajatella liikaa niitä "tulevaisuuden hampaitani". Totuin siihen, että koko ajan jokin on kesken tai jokin muu asia mättää. Mutta yhtäkkiä minä sain sen, minkä ansaitsin, mutta jota en silti osannut odottaa tai kuvitella etukäteen. Minulla oli myös puhdas pelikenttä edessäni. Siinä kaiken uuden, ihmeellisen ja hyvän keskellä minä todellakin kysyin itseltäni peiliin katsoessani, kuka minä olen uusien hampaitteni kanssa. Varsinkaan, kun minun ei tarvinnut enää olla vahva. Sama, entinen Roosa minä en voinut olla, sillä olihan minulla uudet legot suussa.


Olin hammasrulettia pyörittäessäni siis unohtanut itseni. En voinut, enkä voi olla enää sama Roosa kuin ennen hampaitani. Olen siis samassa tilanteessa kuin aloittaessani lukion - minun on tutustuttava nykyiseen minääni ja opittava tietämään, kuka minä nyt olen. Mistä minä pidän, mistä en? Mitkä ovat minulle tärkeitä arvoja? Millainen sisustus- ja vaatemaku minulla on? Kysymyksiä on loputtomasti.
   En tiedä uudesta minästäni paljoakaan. Mutta tiedän, ettei se ainakaan halua olla koko ajan vahva, pystyvä ja jaksava, vaan enemmänkin arvokkaasti heikko. Minä todella heitin sanan "vahva" kirosanalistalle. Nyt yritän täyttää tuon sen jättämälle aukolle elämässäni ja identiteetissäni muuta täytettä. Se ei todellakaan ole helppoa, vaan pikemminkin se tuottaa lisää ahdistusta.
   En todellakaa tiedä, missä vaiheessa kuoleman pelko vaihtui elämisen peloksi.
   Joku voisi (tai oikeastaan aika monikin) nähdä nykyisessä elämäntilanteessani vain mahdollisuuksia. Hampaat eivät tuota minulle enää harmaita hiuksia tai hidasteita ja lokakuinen valmistuminen jättää pelikenttäni avoimeksi myös tulevaisuuden asuinsijan suhteen. Olen vapaa tekemään elämälläni ja tulevaisuudellani  mitä ikinä vain tahdon.
   Mutta minä saan siitä vain harmaita hiuksia ja 24/7 ahdistuksen. Olen huomannut kysyväni itseltäni, haluanhan minä edelleen valmistua yhteisöpedagogiksi. Onhan nuorisotyö (tapahtuipa se missä organisaatiossa tahansa) edelleen se "minun juttuni"? Tuo kysymys tuntuu osittain itsestänikin naurettavalta. Mihin se into ja palo minusta olisi hampaiden myötä kadonnut? Tuskin mihinkään, mutta tässä ahdistuksessa tulee ajatelleeksi kaikenlaista. 
   Kiitän Luojaani muutamasta ihmisestä, jotka ovat tietoisesti tai tiedostamattaan seisseet tukenani tässä järkyttävässä myrskyssä. Välillä vuodatus siitä, että ahdistaaahdistaaahdistaa ja ne hampaathampaathampaat, on tuntunut varmasti liialliselta muiden mielestä. Olen ollut melkoisen kuriton kakara tämän kesän. Mutta tänkgaad, mun ympärillä on ollut muutama tosi tärkeä tyyppi, jotka ovat kuunnelleet ja kuunnelleet ja vielä kerran kuunnelleet samat laulut uudestaan. Ja sitten he ovat joko tukeneet ja rohkaisseet. Tai sitten kertoneet jotain täysin turhanpäiväistä, joka ei liity yhtään mihinkään. Tai keksineet tekemistä, jotain todella erikoista tai äärimmäisen tavallista. Ja saaneet siten minut jaksamaan ahdistuskohtausten yli ja antaneet muuta ajateltavaa. He ovat todella tehneet tästä kesästä kaikesta huolimatta elämisen arvoisen. Kiitokseni tässä heille - KIITOS TE! <3
   Kärsimys ei jalosta ketään, se on varmaa. Ei myöskään ahdistus. Tämä olotila ei tee siis minusta parempaa ihmistä. Mutta ehkä tästä ahdistuksesta voi syntyä vielä jotain kaunistakin. Toivonkin siis, että joku päivä tämä ahdistus on ohitse ja huomaan murehtimisen sijaan taas eläväni. Enkä vain toivo, vaan tiedän. Että minussa kukoistaa uusi Roosa, jossa on kuitenkin vielä valitut palat siitä vanhastakin versiosta.


Kuten rakkaus nuorisotyöhön, fuksiaan ja muumeihin. Näin muutamia mainitakseni.

~ Roosa ~

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Rohkeasti vain kommentoimaan, kuulen mielelläni sinusta <3